Ohjauksellisuus opettajan työssä

Mitä tarkoitetaan holistisella opiskelijan ohjauksella? Miten opettajana osaan ohjata opiskelijaa, mitä kysymyksiä kysyä? Näitä asioita avataan tässä kirjoituksessa.

Holistisuudella voidaan tarkoittaa opiskelijan elämää kokonaisuudessaan tai opettajan kokonaisvaltaista kohtaamista opiskelijan kanssa. Katsottaessa holistisuutta opiskelijan kokonaisvaltaisella elämällä, tarkoitetaan opiskelijan koulutustaustaa, kokemuksia, elämänympäristöä, terveyttä, taloudellista tilannetta, oppimistaitoja, perhettä, kykyjä, kiinnostuksen kohteita, uskomuksia ja arvoja, harrastuksia, taitoja, tietoja, kulttuuria jne. elämään kuuluvia asioita, joista kaikki kokonaisuudessa vaikuttavat opiskelijan kykyyn ja motivaatioon opiskella. Se, missä määrin opiskelija itse pystyy ja kykenee arvioimaan em. taustatekijöitä, eroaa suuresti opiskelijoiden kesken. Opettajan tulee miettiä ohjausta ja opetusta tätä opiskelijan kokonaisvaltaista holistisuutta vasten, yhteistyössä opiskelijan ja eri toimijoiden kanssa. 

Ohjauksen holistisessa mallissa (Esbroeck & Watts 1998) opettaja vastaa omassa opetuksessaan ja ohjauksessaan 

- oppimisen ja opiskelun ohjauksesta

- psykologisesta tuesta (kasvu ja kehitys)

- urasuunnittelun ohjauksesta

Tämä 3-portainen ohjausrakenne on haastava opettajalle. Opetuksen sisällön lisäksi opettajan tulee vastata opiskelijan holistisesta ohjauksesta alkaen ensimmäisestä päivästä aina uraohjautuvuuteen. Tässä työssä opettajalla on ohjauksen apuna mm. opiskelijahuollon asiantuntijat. Konsultoivan työn merkitys on siis lisääntynyt huimasti.  Lisäksi opettajan ohjauksen apuna voi olla yritysyhteistyökumppanit, julkinen terveydenhuolto jne. 

Opiskelijan oppimista tuetaan ensimmäisestä päivästä valmistumiseen saakka. Opiskelijan kanssa jutellaan ja kartoitetaan hänen oman elämänsä tekijöitä ja samalla tunnistetaan ja tunnustetaan osaamista. Ts. kartoitetaan alkutilanne, jonka jälkeisinä kuukausina mietitään kehittymistä, työllistymistä ja mahdollisesti jatko-opintoja. Nämä edellä mainitut asiat ovat opiskelijalle erittäin merkityksellisiä. Koulutuksen tarjoajalle ja opettajalle työkaluina näiden rinnalla ovat pedagogiset ja ohjaukselliset menetelmät ja niiden arviointi, organisaation rakenteet, työelämä- ja verkostoyhteistyö. Konkreettisena työvälineenä kartoituksessa on opiskelijan HOPS eli oppilaan henkilökohtaistamissuunnitelma, kirjallinen suunnitelma, joka viedään digitaaliseksi.

Kritisoin HOPSia. Miksi? Tietyt HOPSiin tulevat tiedot pitäisi olla opettajan hallussa jo sillä hetkellä, kun hän juttelee ensimmäisen kerran opiskelijan kanssa. Näillä tiedoilla tarkoitan esim. yläkoulussa ilmenneitä oppimisvaikeuksia, aikaisempia pienryhmätoimintoja tms. Opiskelijan on usein vaikea puhua uudelle opettajalleen hankalista elämänhallinnan tai -taitojen asioista. Vasta kuukausien sisällä ensimmäisestä opetuspäivästä, alkavat selvitä erilaiset oppimisvaikeudet tai esimerkiksi elämänhallinnan vaikeudet. Lisäksi HOPS on vain ryhmänohjaajan (RO), OPOn (Oppilaan ohjaajan) ja Erkon (Erityisoppilaan Ohjaaja) käytössä eikä hyödynnä selkeästi muita opiskelijan ohjaukseen liittyviä tahoja. HOPSia tulisi päivittää aika ajoin, mutta usein resurssipulan vuoksi sitä ei tehdä. 

HOPS on kuitenkin hyvä väline koko opiskelun ajaksi tukemaan myös työllistymistä, jos sitä osataan käyttää oikein. Ts. HOPSissa esille tulleet oppimisvaikeudet ja elämänhallintavaikeudet tulisi kirjata järjestelmiin sellaisina vinkkeinä, miten kukin opettaja voi tukea opiskelijaa hänen oppimisessaan. Esimerkiksi, että "jaa tehtävä osiin, anna yksi tehtävän osa kerrallaan.". Nämä tiedot ovat näkyvillä opettajan ja opiskelijan digitaalisessa järjestelmässä pienellä fontilla tai pelkällä pienellä merkillä. Tämän vuoksi valitettavan moni opettaja ei huomioi niitä. Uraohjauksen näkökulmasta opiskelija pystyy HOPSin avulla suuntaamaan opintoja kohti päämäärää. Tämä näkyy esim. valituissa kursseissa, työssäoppimispaikoissa ja valitussa suuntautumislinjassa. HOPSin käyttöä ja jakamista tulisikin kehittää entistä joustavammaksi ja näkyvämmäksi ohjauksen ja oppimisen välineeksi, erityisesti opiskelijan holistisen opetuksen ja oppimisen ohjauksen vuoksi. HOPSin tekoon tulisi kytkeä ennen ensimmäistä haastattelua Opo ja Erko sekä tarvittaessa muut yhteistyökumppanit Oppilashuollon puolelta. Tiedotuksen opiskelijan haasteista tulisi kulkea myös eteenpäin opiskelijaa opettaville opettajille, lakia tottakai noudattaen. 

Miten opettaja lähestyy ja osaa auttaa opiskelijaa? Kun on kyse tiedosta, opettaja vastaa kysymyksiin "mitä", "miksi" ja "milloin". Tieto on valmiina ja varmaa. Neuvontatilanne vastaa kysymykseen "miten" eli esim. opintojakson suorittamiseen liittyvät kysymykset, joissa opiskelija tekee itse valinnat. Myös neuvontatilanteessa korostuu tiedon varmuus, mutta valinta jätetään opiskelijalle. Ohjaustilanteessa ei ole valmiita ratkaisuja tai vastauksia, tieto on tulkinnanvaraista; opiskelija on oman elämänsä asiantuntija ja opettaja on prosessin ja siinä tarvittavien tietojen asiantuntija. Lopputulosta ei tiedetä ohjauksellisessa tilanteessa.  Ohjaustilanteessa opettaja on usein tukihenkilö päätöstä tekevälle opiskelijalle. Aineistossa annettiin esimerkkinä ohjaustilanteesta työssäoppimiseen liittyvät kysymykset, joissa opiskelija kysyy, "Minne hän voisi mennä?". Opettajan tehtävänä on kysymysten avulla kaivaa sitä, mitä opiskelija ei tiedosta omista intresseistään tai kokemuskohteistaan, ei antaa omia valmiita vastauksiaan.

Kuva  ja artikkeli Suomen Mielenterveys -lehden haastattelusta 05/2013. Mitä on hyvä ihmisten johtaminen? Miten motivoida työntekijää? Pätee myös oppilashuollossa. 

Mitä ovat ohjauksen työvälineet? Selventäminen on perustavoite. Opettajan tehtävänä on a) rohkaista opiskelijaa löytämään omat ratkaisunsa, ilmaisemaan itseään konkreettisella kielellä ja täsmennyksin sekä b) selventää tietoja ja se, mistä asioista epävarmuus koostuu. On kuitenkin huomioitava, että joskus opiskelijan selkeäkin suunnitelma voi keskustelun lopuksi olla epäselvä. Silloin on mietittävä, miten opettaja auttaa opiskelijaa eteenpäin (esimerkiksi sopimalla uuden tapaamisajan, antamalla ajan opiskelijahuollon pariin tms). Jo selventämisen aikana opettaja kyselee. Kysymyksiä on neljänlaisia ja ne etenevät tilanteen edetessä:
1) Kuvailevat: selventävät alkutilannetta, kuvaavat ongelmatilanteita, rohkaisevat keskusteluun, auttavat opiskelijaa kertomaan tarinaansa. Esim. "Kuinka kauan olet harkinnut tätä alaa?"
2) Kontekstuaaliset: syventävät tilanteita, liikkuvat aikaulottuvuuksilla ja eri elämäntilanteiden välillä. Esim. "Miten tämä tilanne on vaikuttanut kotona?"
3) Reflektiiviset: auttavat ja edestävät itsetuntemusta ja arvojen tutkimista, opiskelija tulee tietoisemmaksi oman toimintansa perusteista, luovat maaperää muutokselle. Esim. "Näytät uskovan, ettet osaa matematiikkaa. Mistähän tällainen ajatus mahtaa alun perin olla lähtöisin?"
4) Strategiset: suuntautuvat tulevaisuuteen, ratkaisukeskeinen. Esim. "Millaisena näet tulevaisuutesi 10 vuoden kuluttua?"
Tärkeintä on, että opettaja kykenee arvioimaan tilanteen ja sen perusteella esittää oikealaiset kysymykset. Pääasia on, että opiskelija pohtii ja miettii omia asioitaan ja laajentaa näkökantaansa. Haastetaan opiskelijaa miettimään,"Miksi minä ajattelen näin?" ja rohkaistaan omatoimisuuteen. Tämä opettajan hallitsema kyselyn taito kehittyy yleensä työkokemuksen myötä. Olisikin hyvä, että jatkuvalla koulutuksella kiinnitetään huomiota oppilaan ohjauksen välineisiin ja tapoihin. Lisäksi olisi hyvä olla mentor tai tukirinki muista opettajista, jotka voisivat oman kokemuksensa perusteella kertoa, miten eri tilanteissa kannattaa menetellä.

Peilaaminen eli heijastaminen on myös yksi ohjauksen työväline. Kun opiskelija sanoo jotain, opettaja palauttaa sen hänelle takaisin. Esimerkiksi sanomalla saman asian eri sanoin (toistaminen) tai tuomalla siihen jotain uutta (selventäminen). Kolmas tapa peilaamisesta on yhteenvetojen tekeminen. Esimerkiksi jos opiskelija tuottaa jatkuvasti uutta sisältöä, voi opettaja yhteenvedon avulla tiivistää asiat ja viedä asiaa eteenpäin. Tai esimerkiksi jos opettaja on ollut jatkuvasti äänessä, opettaja voi pyytää opiskelijaa tekemään yhteenvedon siitä, mitä on puhuttu. Se auttaa opiskelijaa hahmottamaan asian kokonaisuudessaan.

Kohdentamisella eli fokusoinnilla tarkoitetaan sitä, että opettaja ohjaa keskustelua olennaisiin asioihin. Konfrontaatiota käytetään, kun opettaja haluaa nostaa ristiriitaisuuksia esille. Esimerkiksi kun opiskelija haluaa keskittyä täysin opiskeluihin, mutta keskustelun edetessä ilmenee, ettei siihen kykenekään. Opettajan on konfrontaatiota käyttäessään edettävä varovasti mm. sanan valinnassa. Konkreettisia välineitä ovat pelit, kortit, musiikki, valokuvat, metaforat, kirjan luvut jne. Ohjauksen välineet ovat moninaiset. Moni meistä käyttää niitä tietämättään arkielämässäänkin.

Erittäin tärkeää ohjaustilanteessa on luottamuksen syntyminen ja ylläpitäminen. Erityisesti käytettäessä ohjausvälineenä konfrontaatiota, on luotu luottamus tärkeää. Luottamus on tärkeää myös opintojen edistämisessä. Työskennellessäni ryhmänohjaajana eteeni tuli opiskelija, jonka elämäntilanne muuttui erittäin radikaalisti. Vain ja ainoastaan luottamuksen avulla hän pystyi kertomaan tarinansa avoimesti ja sitä kautta saimme hänelle apua. Luottamus on tärkeää myös ryhmittäytymisessä; siinä, että opettaja pystyy ratkaisemaan esimerkiksi kiusaustilanteet ja auttamaan ryhmää eteenpäin tiiviinä tiimiinä. Parhaimmassa tapauksessa luottamuksen avulla rakennetaan ryhmä, jossa jokaista autetaan ja jokainen on kaveri. Tämä edistää myös yksilöllistä opiskelua.

Kuva AMK-opiskelija-aikani tiimityöstä toimiessani tutorina uusien opiskeluiden saapuessa v. 1994. Mikä mieletön muoti! Ja yhteistyö yritysten, opiskelijoiden ja opiskelijahallinnon välillä pelasi. 

Toimiessani ryhmänohjaajana sain paljon kiitosta sekä opiskelijoilta, heidän vanhemmiltaan että oppilashuollon toimijoilta. Miksi? Yrityselämätaustaisena olen oppinut tekemään yhteistyötä eri tahojen kanssa, tiimityötä ryhmän kesken ja jakamaan tietoa. Olen ymmärtänyt johdolliselta näkökannalta, että luottamus on rakennettava heti alussa. Lupauksista on pidettävä kiinni. Muutoksiin on reagoitava heti. Se, mitä tein eri tavoin kuin monet opettajat on, että pidin parikin vanhempainiltaa: yksi opintojen alussa ja toinen, kun ensimmäisen vuoden opiskelijat miettivät suuntautumisvaihtoehtoja. Huomasin, että opiskelijan hyvinvointi lähti myös kodista; tiedon jakaminen myös vanhemmille paransi opiskelijan opiskelutehoa ja -motivaatiota. Vanhemmat tukivat opiskelijaa.

Teoreettisesti ryhmänohjaajalla on kolme tehtävää:
- reagointi; Miten opettaja on vuorovaikutuksessa yhden ryhmän jäsenen kanssa? Tässä kannattaa hyödyntää juuri näitä henkilökohtaisen ohjauksen taidot
- vuorovaikutus: Miten ohjaaja edistää ryhmän ohjausten välistä tiimiytymistä?
- toiminta: Miten ohjaaja edistää ryhmää kohti päämäärää ja auttaa ryhmää pysymään perustehtävässään?
Oi, jos olisin saanut nämä kaikki tiedot käsiini ennen ensimmäistä ryhmänohjaajan tuntia ja ennen ensimmäistä HOPSin tekoa!

On mielenkiintoista nähdä, että entisaikojen tuntiopettajan asema on muuttunut kokonaisvaltaisesti. On siirrytty opetuksen sisällön opettamisesta, opiskelijan ohjauksen oppimiseen. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että opettaja ei ole enää "vain opettaja" vaan hänen työnsä sisältö on laajentunut vuosikymmenten sisällä merkittävästi. Onko opettajien koulutuksessa pysytty mukana tässä muutoksessa? Kokonaan ei, sillä lisäkoulutuksen tarve on erityisesti erityistarpeita vaativien oppilaiden ohjaamisessa. 

Päivi-Katriina Juutilaisen esitys on erinomainen materiaali ryhmänohjaajalle! Olisipa minulla ollut aikanaan nämä materiaalit käytössäni jutellessani jokaisen oppilaan kanssa. 

Oppilaan oppimaan ohjaaminen

Mitä haasteita kohtaat opetuksen suunnittelussa? Itse kohtaan haasteita oikeatasoisen sisällön tuottamisessa eri opiskelijoille. Tällä tarkoitan sitä, että jokainen opiskelija on yksilöllinen; oppimisvaikeudet vs. nopea oppiminen, matemaattinen lahjakkuus vs. erittäin heikko matemaattisesti, erinomainen suomen kielen taito vs. erittäin heikko suomen kielen taito jne. Haasteena on koota opetusmateriaali, joka vastaa jokaisen opiskelijan tasoa. Haasteena on myös pitää opiskelijan motivaatio ylhäällä kurssin, jakson ja opiskeluvuosien ajan.

Oppituntien suunnittelussa pidän kalenteriviikkoja esillä; katson, mitkä tavoitteet tulisivat olla milläkin viikolla valmiina ja jätän liikkumisvaraa. Mietin, miten toteutan tunnit ja missä. Resurssikysymys on noussut esille; tilat ovat tiukoilla ja jos jokin tila vapautuu, sen hyödyntää joku toinen heti. Mutta miten saada selville opiskelijan oppimistavoitteet?

Oppimisessa ja opetuksessa käytän yleensä monia eri menetelmiä. Yhdellä kurssilla voimme pitää luentopäiväkirjaa, tehdä kirjallisia tehtäviä, tehdä töitä tiimeissä ja parityönä, esityksiä, yritysvierailuja, visualisointia, videoita jne. Tähän olen päätynyt opiskelijoiden suuren oppimistapojen eroavaisuuksien vuoksi. Miksi? Aivan ensimmäisen lehtorin kurssini pidin perinteisellä luento+tehtävä -menetelmällä ja viimeiseksi koe. Tulos ei ollut rohkaiseva. Siitä kokeneena, aloin miettiä, miten saan tiedon perille eri oppilaille. Miten opiskelija oppii parhaiten? Kävin keskustelut opojen ja erityisopettajien kanssa, juttelin opiskelijoiden ja vanhempien kanssa. Muutaman opiskelijan tapauksessa soitin jopa edelliselle opettajalle. Sain selville, että lähes jokainen oppilas oppi eri tavalla. Joten, myös keinojen oli oltava moninaiset. Eri opiskelijoilla olivat myös erilaiset tavoitteet opiskelulle. 

Tämä edellä kuvattu ei kuitenkaan ole aina mahdollinen. Sen vuoksi olisi tärkeää, että digitaalisesti tallennetut opiskelijan tiedot olisivat ajantasalla. On tärkeää tutustua opetettavaan ryhmään etukäteen, ennen opetusmetodien, -materiaalien ja -tapojen kokonaisvaltaista suunnittelua. 

Perinteisen ryhmäopetuksen sijaan olen kokeillut erilaisia tapoja; tiimit, parit, luokan jakaminen, yksilöllinen opetus, tukiopetus, yritysvierailut, messut ja monin muun tavoin. On selkeää, että eri opiskelijat oppivat eri keinoin. Yhtenä parhaana tapana ryhmäopetuksessa olen todennut seuraavan metodin:

- kurssin ensimmäisellä tunnilla käymme läpi kurssin tavoitteet ja mitä ne tarkoittavat; mitä opiskelijalta odotetaan (konkreettisesti) ja mihin oppilas itse tähtää.  Oppilaalta vaaditaan omatoimisuutta siinä suhteessa, että hän asettaa itse omat tavoitteet jokaiselle jaksolle ja kurssille. Minkä tason hän haluaa tavoittaa?
Ensimmäisellä "aihetunnilla":

- opiskelijat asettuvat luentotaulun eteen eli tuolit puoliympyrään taulun eteen

- puhelimet ja tietokoneet kiinni

- jokaisen esitetyn kalvon juttelemme läpi; aukaisemme, mitä sanat tarkoittavat (erityisesti heikosti suomea opiskeleville), keskustelemme esimerkein, mitä ne tarkoittavat

-> avointa keskustelua, mielipiteitä ja vastaväitteitä.

Sen jälkeen jokainen tekee yksilöllisen tehtävän tietokoneella ja palauttaa sen Moodleen. Tällä eräänlaisella perinteisellä ryhmäopetustavalla olen saanut erinomaisia tuloksia eri tasoisilla opiskelijoilla. Tiedon avaaminen, tavoitteiden määrittäminen ja mielipiteiden ilmaisumahdollisuus avaavat myös muiden opiskelijoiden silmiä uusille ajatuksille. On kuitenkin huomioitava, että tämä ei sovi kaikkiin tiloihin, kursseihin tai oppilaan omiin metodeihin.

Haastan perinteisen luokkahuonemallin. Tietokoneiden edessä kököttäminen vie opiskelijan ajatukset pois opetustuntien aiheesta ja surffailu eri sivustoilla kuuluu asiaan. Sen sijaan laittaisin pöydät ja tuolit pois ja tilalle pehmeitä istuimia. Haastetaan eri keinoin opiskelijan käsitykset eri asioista. Annetaan heille rennosti tilaa miettiä ja pohtia. Jos opettaja haluaa teettää tehtävän, sen voi toteuttaa monin eri tavoin. Käyttää esimerkiksi iPadeja, muistilappuja, esityksiä tms. Joku voi oppia matematiikkaa liikunnan ja musiikin avulla. Miksi näin? Alkuun opiskelijat voivat ottaa asian liiankin rennosti. Mutta loppujen lopuksi, tämä tapa tuo opiskelijan ajatukset esillä olevaan opetusasiaan. Puhelimet ja tietokoneet eivät häiritse tilannetta. Koska tila haastaa rentouteen, opiskelijan mieli on vapaampi ottamaan sekä vastaan tietoa että tuottamaan uutta tietoa. Opiskelija viihtyy, mikä on perusedellytys motivaation ylläpitämiselle ja opintojen etenemiselle. 

Tavoitteena on myös, että tuntien aihe jää "päähän". Toimiessani yrittäjänä ja top-työpaikkaohjaajana huomasin, että lähes poikkeuksetta työssäoppijoilta puuttuivat asiakaspalvelun taidot. Opettelimme niitä työpaikalla. Työnantajan näkökannasta tämä vie todella paljon työajasta ja ne taidot tulisi osata työpaikalle tullessa. Tältä pohjalta testasin ensimmäisen vuoden opiskelijoilla erilaista tapaa oppia asiakaspalvelutaitoja. 

Teimme teatteria. Jaoin etukäteen opiskeljoille heidän roolinsa ja kävimme jokaisen kanssa yksilöllisesti roolit läpi. Tilanteena saattoi olla esimerkiksi "väsynyt äiti tulee kahden pienen lapsensa kanssa lastenvaatekauppaan. Isompi lapsista karkailee jatkuvasti, äiti räyhää ja purskahtaa itkuun. Pienempi lapsista itkee. Olet myyjä, mitä teet?". Tämä muuten on tositarina. :) Opiskelija pohti, miten tilanteeseen tulisi suhtautua, mitä pitäisi tehdä. Kun tarinan osapuolet (myyjä, äiti, 2 lasta) olivat tutustuneet rooliinsa, aloitimme esittämisen. Jokainen pääsi esittämään eri tilanteissa eri rooleja. Kuvasimme ne ja seuraavana päivänä katsoimme kaikki videot. Analysoimme yhdessä, mikä oli hyvää asiakaspalvelussa, olisiko jotain voinut tehdä toisin, mitä voisi kehittää. 

Opiskelijat lähtivät pian tämän jälkeen elämänsä ensimmäisen työssäoppimiseen. Näytön arvioinneissa esille nousivat opiskelijan asiakaspalvelutaidot. Jokainen opiskelija sai työnantajalta erinomaiset arvosanat, erityisesti myös sen vuoksi, että se oli ensimmäinen työssäoppiminen ja työnantajien mukaan "jopa heidän palkkaamansa myyjät eivät olisi voineet hoitaa tilannetta paremmin.". Upeaa!

Erinomainen esimerkki dynaamisesta työssäoppimisesta oli urheilupolkulainen opiskelija. Hän kykeni henkilökohtaistamaan, ylläpitämään ja uudistamaan opintojaan työpaikan ja koulun yhteistyön avulla. Osaa tavoitteista hän ei kyennyt tekemään työpaikalla ja ne hän suoritti koulussa. Tämä kaikki vaatii erinomaista yhteistyötä koulutuksen järjestäjän, opiskelijan ja opiskelijan työpaikan välillä. Tiedon on kuljettava avoimesti ja nopeasti.

Yhteisöllisestä oppimisesta annan esimerkin Moodleen avatusta keskustelufoorumista. Opiskelijoiden pohjalta heräsi kysymys, jota opiskelijat avasivat ja pohtivat yhdessä opettajien kanssa Moodlen keskustelufoorumissa. On huomioitava, että opiskelijat olivat lukion suorittaneita aikuisia, mikä mahdollisti myös ajattelumaailman laajemman käsityksen. Tämä on myös opiskelijakohtaista, ehkäpä myös kognitiivista oppimista.

Se, mitä en ole aikaisemmin kuullut, on kuormittavuusanalyysi. Tämä on minulle teoreettisesti uusi asia, mutta käytännössä se on tullut esille kaikilla omilla kursseilla. Se, mitä ei ole koskaan tehty edellisessä työpaikassani on, ettei yhden kurssin kuormittavuutta ole verrattu opiskelijan kaikkien kurssien kokonaiskuormitukseen ja verrata sitä opiskelijan omiin opiskelutahtiin. Tämä ydinainesanalyysiosio olisi erittäin tärkeä tehdä jokaisen jakson aikana. Se vaatii yhteistyötä opiskelijan, opettajien ja muun opiskelijahuollon kesken, vie resursseja, mutta antaa paljon takaisin.

Kuten yllä olevasta voi jo havaita, itse opin parhaiten tekemällä, "learning by doing". Kokeilemalla erilaisia tekniikoita, epäonnistumalla ja onnistumalla. Yhteistyötä tekemällä. Antamalla vastuuta ja vapautta. Tuntuu, että suunnittelu on enemmän oppimisen suunnittelua kuin opetuksen suunnittelua. Oppimisen ohella myös opetus menee perille. :)

(Kuva Kuopion torilta, opiskelijaryhmän esitys opetuksen harjoitteena)

Ammatillisen koulutuksen uudet tuulet - Koulutussopimuksen ehdotus 2016

Ammatillisessa koulutuksessa on tehty suuri harppaus eteenpäin erityisesti tutkinnon suorittamisen suhteen. Kuten koulutussopimusmallissa todetaan, sen tehtävänä on "edistää työpaikalla tapahtuvaa oppimista ja tutkinnon suorittamista käytännön läheisesti, mahdollistamalla opiskelijoiden joustavat polut työpaikoilla." (Aaltola M. et al 2016, 5). Tavoitteena on helpottaa ei-työsopimuspohjaisen sopimuksen erottelua oppisopimuksesta ja helpottaa opiskelijan siirtymistä näiden kahden välillä. Samalla selkeytyvät myös vastuut eri työssäoppimisen järjestäjien välillä.

Työpaikalla tapahtuva laadukas työssäoppiminen edellyttää tutkinnon perusteiden olevan työelämälähtöisiä, laaja-alaisia ja helposti sovellettavia. Tarvittaessa tutkinnon perusteita voi täydentää koulutuksen järjestäjän osoittamissa muissa ympäristöissä (koulu, yritys). Tätä on jo menestyksellisesti toteutettu monessa ammatillisessa oppilaitoksessa. 

Opiskelija voi aloittaa opinnot työsopimuspohjaisena ja siirtyä oppisopimuspohjaiseksi entistä helpommin. Koska tutkinnon perusteet antavat mahdollisuuden osaamisen esittämiseen, todentamiseen ja vahvistamiseen työpaikoilla (osaamisperusteisuuden vahvistaminen), voi opiskelija suorittaa suurimman osan tutkinnosta työpaikalla. On koulutuksen järjestäjän velvollisuus täydentää puuttuvat tutkinnon perusteiden osat esimerkiksi luennoilla ja jaksoon soveltuvilla tehtävä -paketeilla. Aikaisemmin suoritetut tutkinnon perusteiden ammattitaitovaatimukset tai osaamistavoitteet on mahdollista saada tunnistetuksi ja tunnustetuksi. On kuitenkin huomioitava, että koko opiskeluajan on arvioitava osaamista tavoitteisiin ja niiden toteutumiseen. Puuttuvat osiot ja aika tulee suhteuttaa puuttuvan osaamisen saavuttamiseksi. 

Tämä uusi tapa ammatillisten opintojen suorittamiselle on antanut monelle opiskelijalle mahdollisuuden saavuttaa ammatillinen tutkinto. Soveltuvaksi työsopimuspohjainen -malli tulee erityisesti erilaisten polkujen valinneille opiskelijoille tai opiskelijoille, jotka oppivat parhaiten "Learning by doing".  Opiskelijoiden valinnan mahdollisuudet suurenevat, mikä mahdollistaa myös jatkuvan opiskelumotivaation pitkällä aikavälillä. Koulutuksen järjestäjä pystyy

puolestaan  vastaamaan nuorisotakuun täyttämisen ehtoihin. 

Kuten julkaisussa kommentoitiin, ammatillisen koulutuksen yhtenä suureena haasteena ovat maahanmuuttajien määrän suuri kasvu. Haasteeksi syntyvät heidän erilaiset lähtökohtansa sekä kouluttautumiseen että työllistymiseen. Konkreettisena ongelmana näen ongelman kiteytyvän muutamaan kohtaan: kielitaitoon, kulttuuriin, uskontoon ja sukupuoleen sidotuiksi kysymyksiksi. On selkeää, että heikko kielitaito hidastaa opintoja ja työllistymistä, joissakin tapauksissa jopa estää ne. Kulttuuri- tai uskonnollinen perhetausta voi kieltää esimerkiksi miesten ja naisten työpaikoilla välisen yhteistyön. Julkaisussa näiden ongelmien ratkaisua on haettu yhdistämällä eri tahojen koulutuksia. Näkisin myös edellytykseksi ammatilliselle oppimiselle kielitestit, joissa ennen sisäänpääsyä on läpäistävä tietty ammatillisen koulutuksen edellyttämä kielitaso. Lisäksi tarvitaan entistä enemmän suomalaisen ja kansainvälisen liiketoimintakulttuurin opettamista.  

Henkilökohtaistamisen avulla kyetään löytämään yksilölliset oppimisen edellytykset. Tämä antaa mahdollisuuden erilaisiin polkuihin, entistä laajempaan työssäoppimismalliin ja opettamisen yksilöllisiin aputoimiin. Toisaalta tämä asettaa haasteet  konkreettiselle opettamiselle, joka usein perustuu ryhmämalliseen teoreettiseen oppimiseen. Jos ryhmä on hyvin heterogeeninen, on opettamisen laadun takaaminen haasteellista. Tuolloin vaaditaan yhteistyötä esimerkiksi oppilashuollon ja muun opetushenkilöstön välillä. Se voi kuitenkin nousta resurssikysymykseksi. 

Erinomaista mallissa on yhtenäinen valtakunnallinen sähköinen järjestelmä:

- sähköinen asiointipalvelu opiskelijan, top-ohjauksen järjestäjän ja top-työpaikan välillä

- koulutussopimus sähköiseksi

- yhtenäiset sopimusmallit.

Tämä sekä nopeuttaa, helpottaa että yhtenäistää ammatillisen koulutuksen käytäntöjä. Lisäksi se helpottaa yhteydenpitoa myös työssäoppimissopimusyrityksiin. 

Uutta on se, että työssäoppijalla on nyt mahdollisuus saada työnantajalta korvaus tehdystä työstä ilman, että työnantajan ja työssäoppijan välille syntyy työsuhde. Tämä on erinomainen mahdollisuus sitoa ja motivoida työssäoppija yritykseen. Lisäksi se kertoo, että työnantaja on halukas kehittämään yhteistyötä sekä työssäoppijan että koulutuksen järjestäjän kanssa. Voidaan myös olettaa, että työpaikkaohjaajan ohjauksen taso pysyy korkeampana. 

Julkaisussa on hyvin nostettu esille laajennetun työssäoppimisen haasteita; "opettajien työn resurssointi, pedagogiset haasteet, työpaikkojen mahdollinen kapea-alaisuus, opiskelijan vertaistuen puute, työelämän suhdannevaihtelut ja työssäoppimisen ohjaus työpaikalla. Työssäoppimisen onnistuminen edellyttää opiskelijan aktiivisuutta (alkaen työssäoppimispaikan hakemisesta), työelämätaitoja ja omatoimisuutta. Lisäksi koulutuksen järjestäjän ja työssäoppimispaikan ohjaajan välisen yhteistyön on oltava toimiva, kuten myös yhteistyö muiden sidosryhmien kanssa.  

200 miljoonan euron rahoituksen leikkaus ammatilliseen koulutukseen vaikeuttaa entisestään työssäoppimisen ja opetuksen toteuttamista. On selkeää, että rahoituksen uupuessa, vaikutus näkyy mm. opettajan työn resurssoinnissa ja opiskelijahuollossa. Miten se käytännössä toteutuu, nähdään nyt syksyn 2016 aikana. Yksi vastaus lienee yksityisen rahoituksen osuuden lisäämisessä. Mutta työelämän nykyisissä haasteissa se voi olla hankalaa. 

Työelämälähtöisyys ja työelämävastaavuus on myös yksi haasteista. Miten saada koulutuksien sisällöt vastaamaan työelämän tarpeita nyt ja 10 vuoden tähtäimellä? Tämä vaatii entistä isompaa yhteistyötä eri alojen työelämän edustajien kanssa. Yhteistyön on oltava jatkuvaa ja monipuolista sekä tuottoisaa molemmille osapuolille. Monet yritykset ostavat täsmäkoulutuksena tarvittavaa koulutusta. Voisivatko ammatilliset oppilaitokset vastata tähän kysyntään? Oppilaitosten on kehitettävä kokonaisvaltaisemmin työvaltaisia oppimisympäristöjä ja monipuolisia työelämätaitoja.

Työelämävastaavuus näkyy myös työssäohjaajan ammattitaidossa, jota koulutuksen järjestäjä valvoo. Työssäni usea työssäohjaaja kritisoi työssäohjaajalle suunnattua koulutusta. Heidän selkeä mielipiteensä oli, että työssäohjaajan koulutus tulisi olla verkossa ja digitaalisessa muodossa. He ovat valmiita keskustelemaan annettuna aikana verkossa, mutta eivät mielellään lähde "johonkin luokkaan istumaan", kuten eräs työssäohjaaja kommentoi. He kaipaavat ennen työnsä alkamista selkeitä ohjeita, kuten esimerkiksi arvioinnin kriteerejä, jotta he pystyvät arvioimaan työssäoppijan kokonaisvaltaista kehittymistä työpaikalla ja katsomaan, että he osaavat antaa oikeita työtehtäviä työssäoppijalle. Moni heistä myös ehdotti sosiaaliseen mediaan perustuvaa yhteydenpitojärjestelmää, joka antaisi työssäoppijalle, työssäohjaajalle ja ohjaavalle opettajalle reaaliaikaisen keskustelu- ja kommentointikanavan. 

Kokonaisuudessaan koulutussopimuksen ehdotus ajaa eteenpäin opiskelijoiden kokonaisvaltaisia etuja. Se, vapauttaako se koulutuksen järjestäjän resursseja, ei ole selkeä asia. Toisaalta se vähentää koulutuspaikalla teoreettista opettelua, mutta lisää työssäoppimispaikkakäyntejä sekä ohjausta. Opiskelijan näkökannasta ja myös tutkinnon kokonaisvaltaisen suorittamisen kannalta olisi suotavaa, jos opiskelija voisi suorittaa useamman näytön työpaikalla. Tämän edellytyksenä on opiskelijan oma aktiivisuus ja motivaatio ja se, että työssäohjaaja ja työssäoppimispaikkayritys tarjoavat siihen mahdollisuuden ja ohjauksen. Digitaalisia metodeja ja välineitä olisi lisättävä myös sen vuoksi, että se mahdollistaa monipuolisen, reaaliaikaisen ja kustannustehokkaan tavan kommunikoida eri sidosryhmien välillä. Tarvitaan myös koulutuksen järjestäjän puolelle henkilöitä, jotka tekevät entistä enemmän työtä työelämälähtöisyyden eteen. 

(Lähde: Aaltola Maija, Vanhanen Raimo. 2016. Ehdotus koulutussopimuksen käyttöönotosta ammatillisessa koulutuksessa. Opetus- ja kulttuuriministeriön julkaisuja 2016:8.)

Havainnointia ala-asteen 1. luokalla

Sain kutsun tulla lukemaan satua perheemme juniorin 1-luokkaan. Hieman emmin, sillä en ole satua koskaan luokassa lukenut. Sen sijaan olen nuoruusvuosinani siellä sijaisopena toiminut useinkin. Juniori kertoi, että hän on Veckans Stjärna ja että meidän pitää etsiä useita valokuvia, jotka laitetaan esille ja kertoa hänestä muille luokkakavereille. Mitkä kuvat siis kiinnostaisivat lapsia? Mitä kertoa?

Lapsen mieli pomppii ja kiemurtelee. Toisinaan se osuu suoraan asian ytimeen. Mielikuvitus lentää ja pelkkä t-paidassa oleva Minion -kuva voi herättää suuriakin tunteita.

Kuvassa ystäväni lapset 3 ja 6 -vuotiaat Erik ja Aleksi. Lahjaksi saadut uimalasit päässä ulkoleikeissä.

Moniko meistä aikuisista laittaisi uimalasit, lippiksen, shortsit ja t-paidat ja lähtisi ulos Nerf-pyssysotaa, kirkkistä tai futista? Lapsi tekee sen.

Netistä löysin tämän: http://www.topata.fi/videot-1-2lk/aidinkieli/tarinaan-elaytyminen. Ajattelin tehdä satutuokion siten, että lapset tekevät, mitä minä sadussa kerron. Ehdotin tätä opettajalle, mutta hän ei syttynyt siihen. Luokka ei ollut tehnyt vastaavia harjoituksia ennen ja opettaja halusi ensi vuonna testata sitä ensin. Jippii, yksi askel toiminnalliseen oppimiseen ehkä otettu perheen juniorin luokan kanssa!

Klo 9 aamulla luokka kokoontui. Koko luokka tervehti ensin opettajaa ja sitten minua. Ihan kuin ala-asteella olin itsekin tehnyt! Smart -laitteen avulla opettaja heijasti seinälle juniorin valokuvat ja sitten selvisi minullekin, mitä tarkoittaa Veckans Stjärna. Juniorimme on keskipisteessä!

Oppilaat olivat tosi ujoina, kunnes osoitin valokuvaa ja kerroin, että ”Yoda tuli saunomaan kanssamme”. Ja tuossa toisessa kuvassa ”löysimme Minion -kylän Ibizalta”. Suut aukenivat, silmät suurenivat ja käsiä alkoi nousta ylös. Yllätyin, että niinkin kohteliasta toimintaa! Lapsen maailmaan sisälle meno vaatii meiltä aikuisiltakin lapsen ajattelua; leikkiä ja mielikuvitusta, omien tottumusrajojen ulkopuolelle menemistä. Ja tiedättekö, se on hauskaa!

Seuraavaksi aloitin suomenkielisen satutunnin (luokka on siis ruotsinkielinen kielikylpyluokka). Mietin pitkään, minkä sadun lukisin ja keskustelimme juniorin kanssa valinnasta. Päädyimme Aili Somersalon ”Mestaritontun seikkailut” -kirjaan. Taikametsiä, noitia, tonttuja. Sanoja, jotka ovat outoja lapsille. Tarinan värikkyyttä, lauseiden taikaa.

Tunnetteko te tämän tarinan? Ensimmäiset 45 minuuttia koko luokka oli aivan hiljaa. Yksikään käsi ei noussut. Moni nojasi päätään pöytään, jotkut nojailivat käsiinsä. Olisin halunnut koko luokan lattialle makoilemaan, mutta opettaja ei suostunut siihen.

Mestaritonttu pääsi Sammaleinen -noidan saarelle, kun välituntikello soi. Nyt luokan vilkkaimmat pojat liikehtivät tuolillaan. Opettaja kysyi, halusiko joku kuulla vielä satua. Puolet luokasta nostivat kädet ylös. Toinen puoli luokasta riensi ulos pelaamaan jalkapalloa. Jatkoin satua seuraavaan kappaleeseen. Sen jälkeen alkoivat kysymykset ja kommentit. ”Miten se tonttu uskalsi lähteä?” ”Oikeastiko ne oksat siirtyivät tieltä?” ”Eikö se kivi ollut kova nukkua?” ”Valaiseeko se helmi oikeasti, äitilläkin on helmikorvikset mutta ne ei valaise.”. 

Opettaja kertoi, että luokassa on ollut tunneilla mukana muutaman vilpertin vanhemmat rauhoittamassa tilannetta. Ja perään kysyi, että miten sain luokan pysymään 45 minuuttia hiljaisena. En tiedä. Tarina on uskomattoman kiehtova. Sanoja värikylläisyys ja lauseiden rikkaus on laaja. Noidan äänen pitää olla nariseva, kerro tarinaa kovaa tai hiljaa kuiskaten. Luoda lasten taikamaailma. Sen taidon ukkini osasi. Hän kertoi vanhoja kansansatuja ja keksi niitä päästänsä, myös radiossa yhdessä Elina Karjalaisen kanssa.

Kuten sanottu, lapsen maailmaan on mentävä ja pidettävä omat aistit avoinna. On mentävä oman mukavuusalueen ulkopuolelle. Saat uusia näkökulmia ja kuulet mielenkiintoisia huolia. Asia saattaa kääntyä ylösalaisin. Ja yllätyt positiivisesti, taatusti.

Ope Oppii

OPE OPPII

Ensimmäisen verkostotapaamisen (31.5.2016) lopussa Tapio kommentoi keskustelua hienosti “ope oppii”. Siitä tuli heti mieleen oma ryhmäni ja sen kanssa kasvaminen ensimmäisen merkonomivuoden aikana. Ope oppi.

Ensinnäkin taustatietoja; luokassa on 20 oppilasta, joista puolet käy kaksoistutkintoa, lukio-merkonomi. Toisesta puolesta seitsemälle oppilaalle tehdään erityiset henkilökohtaistamissuunnitelmat heti lukuvuoden alussa. Lukuvuoden puolessa välissä käy ilmi, että tarve on suurempi. Luokalla on sekä ulkomaalaistaustaisia että suomalaisia oppilaita. He tulevat 4 eri kaupungin alueelta. Toisen koulumatka on 10 minuuttia, kun taas toinen tulee 60 kilometrin päästä. Luokassa on 3 tyttöä ja 17 poikaa. “Energisin merkkariryhmä, mitä olen kokenut, mutta siis silleen positiivisesti”, kuten yksi apuopettaja sanoi minulle. Jep, yhdyn näkemykseen.

Toiseksi, luokalla on oppilas, joka haluaa saada erinomaisia arvosanoja ja pystyy siihen. Toisessa ääripäässä on oppilas, joka pystyy keskittymään maksimissaan kahdeksi minuutiksi hänelle annettuun tehtävään. Kolmantena ääripäänä on ulkomaalaistaustainen opiskelija, joka on ollut Suomessa 2 vuotta. Hän ei valitettavasti aina ymmärrä arkipäivän suomea, puhumattakaan ammattisanastosta. Luokan sisäinen oppilas tasoinen hajonta on suuri.

Kolmanneksi väitän, että opiskelijoiden opitut asiat ovat riippuvaisia myös peruskoulusta ja siellä annetusta opetuksesta. Aika raju väite, vai mitä? Yksi opiskelija tekee jo toisella tunnilla jakson viimeisille tunneille kuuluvia katelaskuja, kun toinen vasta miettii päässä plus-laskuja (jotka siis ovat minimipohja-asia laskennassa)…

Ope oppii, mutta mitä? Ensimmäinen asia lukuvuoden alussa oli tietysti ryhmäytyminen; miten saada näin heterogeeninen ryhmä tiimiytymään? Se onnistui erinomaisesti; ryhmä oli kaikkien opettajien mielestä paras juuri tiimiytymisen suhteen; kaveria autettiin aina, ketään ei jätetty yksin. Se oli myös yksi opettamisen sisältöön vaikuttavista ratkaisevista tekijöistä.

Kuvittele itsesi opettamaan katelaskentaa, asiakaspalvelua, markkinointia tai vaikka visuaalista myyntityötä näin heterogeeniselle ryhmälle, yksin? Miten saada oppi perille jokaiselle opiskelijalle, kun toinen etenee kaikki jakson asiat viikossa ja toinen ei ehkä saa kaikkea opittua jakson loppuun mennessä?

Käytin kaikkia mahdollisia apukeinoja, mitä vain oli tarjolla: Apuope (silloin tällöin), erityisope (kerran), yhteistyö toisen opettajan kanssa (riippuu opettajasta), yritysyhteistyötä (muutama), ryhmätöitä, esiintymisiä, erilaisia digitaalisia tehtäviä, yksilötöitä jne jne.

Miten onnistuin? Järjestin ylimääräisen vanhempainillan keväällä, koska vanhemmat halusivat tietää enemmän lastensa valinnoista toiselle ja kolmannelle vuodelle. Tätä ei oltu tehty koskaan ennen muille luokille. Paikalle saapui n. 70% vanhemmista. Lisäksi paikalle saapui opo, erityisopeja kaksin kappalein ja koulutuspäällikkö. Kävimme läpi koulutussuuntautumisvaihtoehdot, työssäoppimiset, lukujärjestykset, Wilman ja kaikki mahdolliset asiat, mitä heidän päähänsä vain pälkähti. Kolmen tunnin jälkeen ensimmäiset vanhemmat joutuivat lähtemään paikalta. Toinen vanhemmista sanoi ”Nyt ymmärrän, miksi poikamme pitää sinua parhaana opettajana.”. Se oli paras kiitos, mitä olen saanut. Erityisesti, kun tiesin, että kyseinen poika oli yksi vaikeimpia oppimisvaikeuksia omaava opiskelija. Tästä opin, että tiedotus eri tahoille on myös yksi tekijä, jolla helpotan opetusta.

Yhtenä tärkeänä tekijänä näin heterogeenisen luokan opettamisessa pidän yhteistyötä muiden opettajien välillä. Kokemus, hiljainen tieto, ops-osaaminen, erityisosaaminen jne., työpaikassani yhteistyö ja avunanto opettajien välillä toimi. Ainoana yksikkönä loimme Moodleen pohjan, josta löytyy kaikki opettamiseen liittyvä tieto ja jonne kaikki voivat lisätä tietoja, oppaita, tuntisisältöjä jne. Toimii!

Minä opin, todellakin. Elämäni parhaat ammatillisen opetuksen vuodet!

                                   Kuva: Yhteistyö Fiban.org pääomasijoittajaillasta

Think, Live, Enjoy

Opettajakorkeakoulu kutsuu! Vuosina 2016-2017 suoritan ammatillisen opettajan tutkinnon Haaga-Heliassa. 

Tämä on vuoden oppimistarinani. Tervetuloa!